Hyltebiblioteken

Karjalan menettäminen syksyllä 1944 oli kova isku Suomelle. Välittömästi rauhanteon jälkeen Suomessa alkoikin toiminta Karjalan palauttamiseksi. Poliittisia puheita pidemmälle asiat eivät kuitenkaan edenneet, ja vuosikymmenien kuluessa haave Karjalan saamisesta takaisin alkoi hiipua.
Asiassa tapahtui kuitenkin uusi ja odottamaton käänne Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. NKP:n liberaalisiiven hallitsema politbyroo päätti alkukesästä 1990 suhtautua myönteisesti Baltian maiden itsenäistymiseen ja ”laskea ne omille teilleen”. Näkemys perustui historiaan eli Stalinin ja Hitlerin ns. Molotovin-Ribbentropin sopimuksen seurausten mitätöimiseen.
Samaa periaatetta sovellettiin myös Suomeen, ja NKP esitti kesällä 1990, että se voisi luovuttaa Karjalan Suomelle. Taustalla vaikutti myös Venäjän halu päästä eroon Viipurista, sillä vallattu alue oli pahasti rappeutunut eikä resursseja korjaamiseen ollut. Näin Suomelle tarjoutui yllättäen ainutlaatuinen mahdollisuus Karjalan palauttamiseen.

Suomen valtiojohto suhtautui kuitenkin Kremliin tarjoukseen penseästi. Presidentti Koiviston vastarinta johti asian venymiseen ja mutkistumiseen. Myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti asiaa.

Seuraavaksi presidentiksi nousi Ahtisaari. Vaikka hän kannatti Karjalan palauttamista, aikaa oli menetetty. Putinin noustessa valtaan 2000-luvun alussa tilanne oli vaikeutunut entisestään.

Jukka Seppinen selvittää perusteellisesti, mitä asiassa tapahtui 1990-luvun alussa. Millainen on Karjala-kysymyksen historia? Miksi presidentti suhtautui Karjalan palauttamiseen niin penseästi? Mikä oli diplomaatti Jukka Seppisen rooli näissä tapahtumissa? Seppinen perustaa tutkimuksensa runsaaseen lähdemateriaaliin, mm. Karjalan liiton Ja YLEn arkistoihin.